Olin puhumassa lauantaina Järvenpään vapaaseurakunnassa Arkissa, jossa oli naistenpäivä. Paikalla oli noin 80 iloista eri-ikäistä naista. Oli mukavaa tavata monia tuttuja. Päivän aiheena oli ”Matkalla Jumalan unelmassa”. Tilaisuudessa julkistettiin myös Mari Mattelmäen esikoiskirja Jumalan västäräkki. TV7 Kustannuksen painamaa kirjaa saa TV7 Kaupasta.
Mietin ennakkoon aihetta ja omia unelmiani. Muistan ajan, jolloin en unelmoinut. Yritin vain jaksaa päivästä toiseen ja suorittaa hyvin työni. Lauloin usein itsekseni, että ”tahtoisin jo kotiin, Isä, minua väsyttää”. Elin eräänlaista erämaakautta, eikä siihen kuulunut unelmia. Mietin nyt, olinko kuitenkin mukana Jumalan unelmassa. Näkikö Hän minut ja tiesi, että tämä erämaavaihe on vain yksi etappi matkalla suurempaan? Olen aina aavistanut jollakin tasolla tulevaisuuden tapahtumia. Tiesin silloin, että minun tulisi myös nauttia tuosta hiljaisesta, eleettömästä vaiheesta elämässäni. Tulisi aika, jolloin olisi niin paljon touhua ja elämää ympärilläni, että kaipaisin välillä rauhallista aikaa itselleni. Niin on käynyt. Vilinää ja vilskettä on riittänyt tv-työn perustamisesta lähtien – ja olihan sitä jo aiemminkin.
Erikoisesti minua ovat koskettaneet kokemukset Jumalan uskollisuudesta. Se on ihmeellistä, kuinka Jumala on kärsivällinen ja näyttää aina uudestaan, kuinka toimia. Hän vakuuttaa jatkuvasti, että näin minä autan teitä täyttämään unelmaani. Monelta suunnalta ja välillä kaikista ovista on tuuli käynyt. Kun suljen yhden oven, aukeaa jo toinen. Mutta siinä ristivedossa on oppinut etsimään Jumalan suojaa, johon käpertyä, ja se on aina löytynyt. ”Uskollisuutesi suuri on, Herrani. Aamuisin suuri sun armosi on. Mitä mä tarvitsen, sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon.”
Monta kertaa minulla on ollut riittämättömyyden tunne. Vaikka tiedänkin, että Jumala ei sivuuta persoonallisuuttani kutsuessaan minua seuraamaan Häntä. Hän tietää menneen elämäni, kokemukseni, lahjani ja kykyni. Se on kovin lohdullista, sillä meillä itsellämmehän on kovin huonot tiedot siitä, keitä oikeastaan olemme. Minkälaisia piileviä kykyjä onkaan sisällämme? On turvallista tietää, ettei Jumala tee virheitä vaan ohjaa ja johdattaa meitä, jos suostumme Hänen johdettavakseen. Hän kyllä tietää, miten saa äänensä kuuluviin niin, että ymmärrämme, sillä Hän rakastaa meitä. Jumala kohtaa meidät aina omista lähtökohdistamme käsin. Siinä paikassa, jossa olemme, ja sellaisina persoonina, jollaisia olemme. On niin lohdullista, että Hän osaa varmasti oikean tavan lähestyä meitä.
Lahja-ystävämme on viety sairaalaan. Hän oli kuullut ja nähnyt harhoja ja naapuri oli soittanut ambulanssin. Lahja toivoi, ettei hänen tarvitsisi olla sairaalassa tai hoitolaitoksessa vaan pääsisi Isän kotiin suoraan maanpäällisestä kodistaan. Olimme jokunen viikko sitten Lahjan luona käymässä ja silloin hän vielä keitti kahvit ja oli tehnyt voileivät. Hänen luonaan on aina siistiä ja paikat järjestyksessä. Juttelimme ja rukoilimme yhdessä. Kävimme häntä myös Forssan sairaalassa katsomassa. Lahja sanoo meitä lapsikseen ja pidämmekin hänestä huolta loppuun asti. Hän on meidän uskollinen esirukoilijamme. Lahja on aina iloinen ja nauraa kikertää kertoessaan juttuja, joita olemme kuulleet moneen kertaan. Nytkin käydessämme häntä katsomassa hän unohteli, mitä oli kertomassa, ja taas nauratti. Sitä hän ihmetteli, kun aamulla annetaan kylmää kaurapuuroa, jossa on kylmää maitoa. Se ei oikein maistu. En ihmettele sitä ollenkaan.
Katselen ulos Lohjanjärvelle. Aurinko paistaa ja lintujen ruokintatelineelle yrittää iso vihertikka uskaltautua syömään. Kovin se on arka. Pieninkin varjo ikkunan takana saa sen lentämään pois. Sen sijaan talitintit ja sinitiaiset eivät välitä, vaikka lähellä on liikettä. Ne lenähtelevät hakemaan jyviä ja naposteltavat niitä koivun oksilla. Taidan tästä lähteä jäälle potkuttelemaan punaisella potkurillani.
”Sinä olet minussa minun elävä keskukseni
kuin lintu pensaassa.
Laulu ja ylistys, nopeat siivet varmaan paikkaan
hiekkojen halki, laineitten tietä
kuulemaan sitä, mitä vaille täällä aina jään.”
Irja Hiironniemi
Mirja
